Tänään minä juoksija kävelin. Kävelin juoksutrikoissani keskellä Viikin peltoja ja häpesin. Olisi edes ollut joku tuulipuku päällä,jotta käveleminen olisi ollut suotavaa. Mutta minä juoksija juoksutrikoissani kävelin ja kuinka se ottikaan juoksijan itsetunnolle.Tänään en toki kävellyt kuin osan lenkistäni,
mutta silti nuo kävelyaskeleet ovat henkisesti hassun raskaita. Mikä siinä niin raskaalta tuntuu, kun kuitenkin suurin osa kanssalenkkelijöistä kävelee tai juoksee itseäsi hitaammin?
Kävelin, koska oikea polveni on vahvasti asettunut kielteiselle kannalla maratonsuunnitelmien suhteen. Tänäänkin jo ensimmäisellä kilometrillä polvea alkoi vihloa ja lenkki oli pakko lyhentää aiotusta huomattavasti lyhempään, koska polvea särki niin kovaa. Toki polvi on leikattu keväällä 2003, mutta se ei ole vihoitellut enää vuosiin. Kun sää on loistava, polut vihdoin sulaneet ja neidin motivaatio korkealla, tuntuu erityisen pahalta vaihtaa juoksu kävelyyn ja lenkki lyhempään.
Nyt kun vuosien maratonunelmasta on tullut todellinen suunnitelma, polveni on kertonut vihaisen vastalauseensa juuri juoksemisen suhteen.Pääsiäislomalla Lapissa nautiskelin upeista laduista ja revitin täysillä eikä polven kanssa ollut mitään ongelmia. Entinen kilpahiihtäjä oli taivaallisissa tunnelmissa, kun sai nauttia kevätauringosta ja Helsingin latuja paremmista olosuhteista.
Nuoruudessaan kilpaa urheillut kantaa kenties mukanaan erilaisia vaatimuksia kuin aikuisiällä urheilusta innostunut. Ex-kilpaurheilija vertaa suorituksiaan aikaisempiin supersaavutuksiinsa ja on helposti liiankin kriittinen kuntonsa ja osaamisensa suhteen. On vaikeaa kilpailla vain itseään vastaan,kun oma itse on kenties kilpailijoista kovin. Menneisyydestä löytyy aina se kovempikuntoinen minä, johon verrata. Ehkä siksikin kävely tuntui tänään niin pahalta. Eihän minulla ole ollut tapana kävellä lenkeillä. Eivät hiihtäjät tai juoksijat niin tee.
Kuitenkin moni maratonilla päätyy välillä kävelyaskeliin selvitäkseen urakastaan. Juoksijakin voi turvautua siis kävelyyn. Eikä silti lakkaa olemasta maratonisti.
- Päivi-
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kyllähän kävelykin voi olla ihan hieno juttu, mutta jos siihen joutuu turvautumaan, kun paikat eivät enää kestä, niin hermot siinä menee. Olen joutunut muutaman kerran itsekin toteamaan lonkat aivan liian kipeiksi siinä 15-20km kohdalla.
VastaaPoistaEi sitä kävelyä kannata kuitenkaan hävetä. Paavo Nurmikin teki kävelylenkkejä, eikä ollut kuitenkaan mikään kakkostason juoksija.
-Kosti
Kuulostaa erittäin tutulta. Itselläni on palloilijan tausta, johon liittyi kohtuullisessa määrin kestävyysharjoitelua, mutta runsasti (liiankin) voimaharjoittelua. Joitakin vuosia sitten sain päähäni ottaa tavoitteekseni nuoruusvuosien (n. 15 vuoden takaisen) voimatason tavoittelun ja onnistuin nostamaan voima-arvojani n. 30 - 40%:n tasosta sinne 100% asti, ja tavoittelin sen ylikin meneviä kuormia. Sitten alkoi talon rakentamisprojekti, jonka jälkeen todettiin korkea verenpainetaso. Yritn jatkaa voimatreenaamista entiseen malliin, mutta kaikenlaiset huimaus ja muut oireet tekivät jatkamisen epämielekkääksi. Ajattelinkin tilanteen olevan mahdollisesti jonkinlainen elimistön vastaus kuormittamiseen. Nyt ajattelen sillä tavalla, että entisen urheilijan on etsittävä jotain aivan uutta harjoitteluunsa ja olenkin ottanut tavoitteekseni maratonin juoksemisen, jota silloin ennen en olisi voinut ajatellakaan spoivan millään muodoin omalle kohdalleni. Koska kestävyysharjoittelussa on varaa petrata, se tuntuu mielekkäältä. Voisin suositella sinulle mahdollisesti jonkin teknisen lajin (erilaiset palloilut, golf. keilaaminen tms) kokeilemista, johon voisi kipinä syttyä eikä menneisyyden vertaileminen olisi mahdollista.
VastaaPoista